tiistai 14. toukokuuta 2019

Kirjanmerkkejä


Mikä häntä se sieltä pilkottaa?
Minkä pompulajalat ja palleropää?
Selvästi kirjanmerkkejä, 
etkö nää?

Kolmasluokkalaisteni kanssa 
olemme kevään aikana virkkailleet kirjanmerkkejä. 
Välillä innokkaasti koukut viuhuen, 
välillä tsempaten kerros kerrokselta. 



 Virkkasin itselleni ensin leijonan. 
Oranssiharjaisen, 
keltaisen villikon, 
huiskahäntäisen
veikeän veikon. 


Sitten virkkasin linnun. 
Satulinnun satukirjan väliin. 
"Sille pitää tehdä siivet, 
että se voi lentää Satujen maahan",
minua opastettiin. 


"Ehtisitkö vielä virkata hiirenkin?"
oppilas haastaa opettajan. 
"Saatan ehtiä ensi kerraksi",
lupaan. 
"Hiiriä on niin monissa saduissa."


"On karhujakin monissa saduissa.
Osaatko semmoista virkata?"
Virkkasin karhun, 
sen jolla on vielä pitkä häntä. 
Kuka sitä karhua puijasikaan
pilkkimään hännällään? 
Ja sen jälkeen häntä 
on ollut lyhyen läntä. 


Mainioita kirjanmerkkejä oppilaat virkkasivat. 
Tuli eläimiä, 
jäätelöitä, porkkanoita, 
aurinko ja sateenkaarikin
sekä monia monia muita.


Toivottavasti kirjanmerkit 
pääsevät kesälomalla
lomalukemisten väliin. 

Loma onkin ihan mahtavan lähellä.
Hyvällä tsempillä vedetään vielä kaksi ja puoli viikkoa. 
Loma on ihan just!


perjantai 3. toukokuuta 2019

Mummotädin kaulurin muistoissa


Maa on jo vihertänyt, 
ollut haravoitavan kuiva,
 enteillyt kesää. 
Tänä aamuna maa on valkoinen, 
lumenpeittämä
kuin muistoihin palaava mieli. 
Talvi oli juuri äsken, muistatko? 
Sen kaikki ilot ja riemut
ja ne paukkupakkasetkin. 

Tänään viivähdän muistoissa neljän muistikuvan verran, 
kevättalvella neulomani kaulurin ja pipon 
siivittämin ajatuksin. 



Ensimmäinen muistikuva vie lapsuuden lämpimään kesään. 
Muistan, kuinka pääsin lomamatkalle Tätien kanssa. 
Ajettiin Rukan huipulle, 
katseltiin maisemia
ja lopuksi jännitettiin alastulemista, 
että pettääkö auton jarrut 
ja kiihtyykö vauhti hurjaksi. 
Tädit,
lapsen mielestä 
niin hauskat, iloiset
ja vallattomat. 
Ja minä heidän mukanaan.
Hassua, että minä, pikkutyttö, 
 olin päässyt reissuun heidän kanssaan.



Seuraava kuva on reilun parinkymmenen vuoden takaa. 
Olin juuri muuttanut omilleni, 
pois kotikonnuiltani
Tädit tulivat kylään, 
toivat lahjaksi Marimekkoa,
jotain mitä minulle ei ollut aiemmin ollut.
Se oli aikuisen naisen merkki.



Toiseksi viimeinen kuva ei ole vanha, 
vain muutaman vuoden takaa. 
Täti on neulonut minulle ja Kuopukselleni kaulurit. 
Sanon lapselle, että kauluri on "äidin tädin tekemä". 
Kuopus sanoo:
"Ei se voi olla täti, 
koska näyttää melkein mummolta."
Hetken miettii ja sitten hoksaa: 
"Mummutäti!"
Täti, joka on kuin mummu,  
joka ottaa lapsen vastaan
sydämellisesti, rakastavasti, aidosti. 
Mummutäti, arvonimi. 


Viimeinen kuva on vuoden takaa. 
Siinä on kukkia, 
siinä on surua ja kaipausta.
Yksi Mummutädeistä oli poissa. 
Hän, joka oli niin täynnä elämää, 
mutta sairaus silti voitti.
Hän, joka lähti täältä täyden elämän nauttineena,
mutta kuitenkin läheisten mielestä liian varhain. 
Hän, joka toivoi, että muistotilaisuudessa 
lauletaan vain onnellisia kiitoslauluja. 
Hän oli oikeassa, 
juuri niitä ihminen siinä hetkessä tarvitsi. 
Kiitollisuutta menneistä ajoista, 
onnellista toivoa tulevista päivistä.



Hän jätti lämpimän muiston. 
Ilon, hyvän tuulen ja tyytyväisyyden. 
Ja tiedätkö minkä muun?
Käsityöt.
Pakkaspäivinä Kuopus vetää Mummutädin kaulurin
ja sanoo, että se on paras kauluri. 
Niin minunkin mielestäni. 



Neuloin samalla ohjeella itselleni kaulurin, 
samasta langasta, mistä hänkin neuloi. 
Langasta, josta hän sanoi, 
ettei mikään ole yhtä pehmeää ja ihanaa ihoa vasten. 
Pipon sen sijaan neuloin summassa, 
ilman reseptiä. 
Noudatin hänen ohjettaan:
"Kyllä sitä osaa, kun yrittää."
Oikeastikin sitä osaa. 

Muistoista kiitollisena siirryn 
takatalvisen päivän arkisiin puuhiin. 
Tästä päivästä tulee kauluripäivä. 



*****


Tein pipon tupsun tupsukehikolla. 
Olen omistanut tuollaisen kehikon jo monta vuotta, 
mutta nyt sitä vasta hoksasin käyttää. 
Onpa muuten näppärä vekotin!

Lankana kaulurissa ja pipossa on Dropsin Baby Merino.